Noh, jos viimekerralla pälätin kouluunpääsystä ja sen kommelluksista, niin asiat ei enää oo ihan samalla tavalla. Tosiaan n. kahden kuukauden AMK-elämän jälkeen päätin lopettaa ja olla tuhlaamatta aikaani ja opintotukikuukausia väärällä alalla. Ei sen suurempaa, vaikka olinkin aika pettyny toisaalta siihen ettei tekniikan opinnot osoittautuneet mun hommaksi. Halusin sinne kuitenkin niin paljon ja uskoin sen olevan jotain enemmän mun makuun kuin ammattikoulun lentokoneasennuslinja. No, shit happens.
AMK:n plussaksi on tosin sanottava, että siellä oli mukavaa ja paljon luontevampaa olla muiden täysi-ikäisten opiskelijoiden kanssa. Ja kouluruoka, vaikkakin maksullista, oli sen verran hyvää ja monipuolista, että siitä maksoi mielellään sen vähäisen hinnan, että terveisiä vaan Tampereen aterialle. AMK:ssa oli haastetta, mutta myöskin viihdettä(omanlainen haasteensa tosin) ja pakko sanoa, että opiskelijabileet on jees ja kaikenmaailman baarikierrokset yms. on kultaisia häppeninkejä. Hervannan humalahyppely ja pubirundi, aiettä. Oli hauskaa. Jään kaipaamaan kaikkea tätä tietynlaisella haikeudella, mutta oon toisaalta onnellinen, että uskalsin lopettaa ajoissa.
Eihän se elämä siihen lopu, seuraava siirto oli oikeestaan jättää manse hetkellisesti taakse ja punkata porukoilla ihan vaan minimoidakseni kulut jotka menis meikäläisen säästöistä. Onneks porukat kuitenkin on ymmärtäny tän ja huolinu mut takasin nurkkiinsa hetkeksi suunnittelemaan tulevaa. Ei sillä että olisin sitä epäilly, mutta ei kaikilla ole välttämättä tällästä mahdollisuutta ja oon tosi kiitollinen omastani. En anna vielä juuri minkäänlaista painoarvoa seuraavan koulutusalan pohtimiselle vaan haluan kerrankin vaan vähän rauhoittua ja olla stressaamatta sitä. Katotaan onnistuuko.
Eihän sitä tietty ihan tyhjänpanttina voi olla, eli töitä hakemaan! Ja tulihan niitä haettua, tosin ei kovin suurilla tuloksilla. Pääsin muutamaan haastatteluun, mutta ne ei edenny ikinä mihinkään, joten seuraava ei tapahtunu ollenkaan turhan aikasin.
Heti oikeastaan rantauduttuani Oriveteen, laitoin puolustusvoimille postia ja päätin siirtyväni sivariksi, mahd. nopeasti, vaikkakin eka vapaa koulutuserä oliskin ollu vasta helikuussa 2014. Haluan mokoman kansalaisvelvollisuuden pois alta kummittelemasta takaraivosta ja suoraansanottuna Parolannummi ei houkuta. Anyways, olin onnekas ja sainkin tosi pian paikan(n. 2 viikkoa sitten) Lapinjärveltä marraskuun 2013 koulutuserään, joka muuten alkaa 25.11. Eli ihan kohta.
Tässä onkin pari viikkoa ny menny metsästäessä sivaripaikkaa Tampereelta ja vielä ei tähän mennessä oo tärpänny. Eioo helppoo. Kunhan ny jostain sais sen paikan. Vaikken vastusta vanhankoteja mitenkään, mutta vierastan niitä tosi paljon ja ne on tietyllä tavalla tosi ahdistavia paikkoja omasta mielestäni, joten ne ei oo meikäläsen toiveiden kärkipäässä valitettavasti. Melkein mitä vaan muuta. MAAILMANKAIKKEUS PLS.
Jokatapauksessa, kävi miten kävi, on ainakin meikäläisen hommat melkein seuraavaks vuodeks aika selvillä.
Ja pakko sanoa, että näin astmaatikkona ja ylipainoisena henkilönä en oo ennen oikein ymmärtäny kun ihmiset on hypettäny kuinka kovan lenkin tai salireenin jälkeen on niin hyvä olo. Nyt ymmärrän.
Tää on myöskin ehkä vähän osa sellasta paranna itseäsi ihmisenä projektia/haavetta, ei pelkästään kunnonkohotusta tai painonpudotusta. Ehkä suurin tavoite tässä on päästä lähelle omaa ihannepainoani ja saada jonkinlaista lihaskuntoa samalla ja toisinpäin. Mun oma suurin pudottaja, palkintona parempi elämä ja itsetunto. Yritin tätä jo vähänniinkuin kesällä, mutta jotenkin epäonnistuin ja lannistuin.
Sanotaanko nyt vaikka niin, että matkaa on paljon edessä tällä saralla. Jos sanon, että ihannepaino olis 95 kg(pituutta kuitenkin 190 cm) niin vajaat 29 kiloa olis tästä hetkestä pudotettavana. Iso urakka, mutta tässä onnistuminen olis tosi iso juttu mulle. Pelkään kuitenkin, että meikäläisen heikohko itsekuri tulee olemaan suurin haaste tässä urakassa.
Mietin aika pitkään laitanko tästä hommasta mitään tänne, vaikka parit ihmiset tietääkin tästä vähän, koska se luo tietynlaisen suorituspaineen ittelleni tässä projektissa. Ei sillä että se olis huonoa painetta, mutta sellanen psykologinen yleisöpaine. Ehkä joku tajuaa :D En tiiä kuinka paljon tuun kirjottelemaan tästä tänne vaiko ollenkaan enempää, time will tell.
Ja päivän muihin aiheisiin.
Jokavuotiseen tapaansa, joulu tuppaa tulemaan kovaa vauhtia niskaan ja se taas aiheuttaa omat ongelmansa, eli lahjojen ostaminen. Yksinkertaisesti maailman vaikein asia. PISTE. Ainakin meikäläiselle. En oikeesti pysty tajuamaan, kuinka se voi olla niin hankalaa. Ärsytys.
Mutta koska joulu tulee, tulee myös jouluruuat! Nams. Mulla on ollu jo useemman viikon kauhee mieliteko saada joulutorttuja jo, mutta porukat on ilmeisesti korviaan myöten täynnä niitä enkä oo si saanu tehä niitä vielä :(
Ja sitten tulee uusivuosi ja pakolliset Israelmuistelut. En enää muista mikä osa mun Israelpäivityksistä on viimesin ja mitä oon lupaillu jo ikuisuuden tehä lisää. Tää ei varmaan valmistu ikinä :D Ehkä se muisto on silti tärkein. Kyllä se aika rientää.
Mitähän kaikkea mahtaa 2014 tuoda mukanan? Toivon ainakin, että saataisiin taas huikea joukkue akateemisiin kyykkäkisoihin ja ja ja ja ja... Entiä. Ens vuosi on vielä niin tabula rasa etten ehkä halua vielä edes kurkkia suuremmin siihen suuntaan. Tulee vastaan mitä sattuu tulemaan!
Yritän ny ainaki kerran vielä tän vuoden puolella päivittää tätä lohdutonta blogintynkää :D
Avicii - Hey Brother
